Jos täällä meillä on sellaiset karun jylhät maisemat, niin ei tarvitse jatkaa kuin vajaa sata kilometriä sisämaahan ja päästään todellisten postikorttimaisemien äärelle. Ajelin tänään E16:ta länteen ja pysähdyin Ulnesin 750-vuotiaan kirkon kohdalla ihmettelemään noita maisemia. Aivan käsittämättömän kaunista. Kuvista saa hyvin laimean käsityksen seudun kauneudesta - varsinkin kun ne on näpsitty taas kännykällä. Siellä oli niin upeaa, että ajoin täysin lumoutuneena ohi sen risteyksen, josta minun piti kääntyä. Eikä se ollut edes mikään ihan pieni risteys.
Kun menin sisään kirkon rautaportista, lennähti eteeni suuri perhonen ja istui hetken sydämeni päällä. Kuka lie kävi toivottamassa tervetulleeksi :).
Tämä kaunis, kaunis maa. Ja niin kovin haavoittuvainen.
Kun lämpötila nousee tuonne kolmeenkymmeneen varjossa, on vaihtoehdot aika vähissä. Oikeastaan sitä jaksaa vain uida tai istua varjossa siemailemassa kylmiä juomia. Minä ajoin ruohon ja meinasin kuolla. Uudesta olkihatusta huolimatta.
Olkihatustakin on iloa siis lähinnä tuolla varjossa, kun istuin terassillani köynnöksen katveessa ja siemailin viinimarjamehulla terästettyä kivennäisvettä ja leikin "Minun Afrikkaani". Korituolien tyynyt olivat mustissa kissankarvoissa, sementtilattia halkeillut ja pöytäkin rikki, mutta mitä siitä. Ainakin lämpötila oli kohdillaan. Ja olkihattu ja korvakorut.
Olen tosi iloinen aurinkohatustani, mutta erityisen iloinen olen auringonhatuistani, jotka ovat tänä kesänä tosi komeita. Ovat ilmeisesti oikeassa paikassa, kun viihtyvät niin hyvin. Ensi vuonna voisi istuttaa aurigonhattuja koko seinustan täyteen, niin olisi flunssalääkkeet talven varalle turvattu.
Taivaanrannalle alkaa kerääntyä pilviä, jotka enteilevät illaksi ukkosta. Pilviä on kerääntynyt myös Norjan taivaalle - koko päivän on radiosta tullut lähetyksiä vakavasti otettavasta Norjaan kohdistuvasta terroriuhasta. Ei tiedetä missä ja milloin, mutta tiedetään, että seuraavan neljän päivän aikana saattaa räjähtää ja asia liittyy Syyrian tilanteeseen. Toivottavasti se on väärä hälytys. Hyvä muistutus kuitenkin siitä, että olemme todellakin osaa tätä maailmaa. Mitä tapahtuu Syyriassa, ei tapahdu ainoastaan siellä. Se voi heijastua myös tänne omaan lintukotoomme. Siksi ei saa olla välinpitämätön. Siksi pitää puhua rauhan puolesta eikä ainakaan lisätä vihaa. Edes siinä omassa lähiympäristössään tai nettikeskusteluissa.
Olkaa lempeitä ja ystävällisiä toisillenne. Maailmassa on ihan liian paljon pahaa ja vihaa, sitä ei tarvitse yhtään lisää.
Viime päivien tapahtumat sekä Ukrainassa että Gazassa ovat tuntuneet tosi pahoilta ja ahdistavilta. Se julmuus ja armottomuus, mihin ihminen kykenee, puistattaa. Tällaista tapahtuu koko ajan jossain päin maailmaa, mutta kun se tulee fyysisesti tarpeeksi lähelle, se tuntuu erityisen pahalta. Niin se vain menee. Toisaalta, se on hyvä muistutus siitä, että emme mekään ole koskemattomia. Olemme yhtä lailla osa tätä maailmaa, vaikka täällä onkin helppo tuudittautua ajatukseen, että pahat asiat tapahtuvat kaukana ja täällä olemme turvassa.
Tänään on tasan kolme vuotta siitä, kun Oslossa räjähti ja Utøyalla jahdattiin kesäleirillä olevia nuoria. Ainoastaan kolme vuotta.
Ei saa unohtaa, jotta tällaista ei tapahtuisi uudestaan.
Mutta täytyy myös jatkaa elämää. Olla kiitollinen kauniista kesäpäivistä ja jokaisesta rauhallisesta hyvästä hetkestä. Ne ovat arvokkaita ja ainutlaatuisia, joka ikinen. Ja ne voidaan ottaa pois. Myös meiltä.
Oma aarteemme, Buvatnet, kirkasvetinen järvi metsän keskellä ja vuorten sylissä. Viitisen kilometriä metsäautotietä ylämäkeen. Siellä käydään aamu-, päivä- ja iltauinnilla. Joskus unillakin :). Usein eväät mukana. Itse uskaltaudun harvakseltaan veteen asti, mutta sielu lepää, vaikka ei veteen menisikään. Lähes täydellinen hiljaisuus. Sen rannalta poimitaan myös marjat - mustikat ja puolukat. Maisemat kuin lapsuudenmaisemiani Etelä-Savosta, mutta jos nostaa katseensa, saattaa nähdä Vassfaretin lumihuiput.
Meille ulkosuomalaisille sosiaalisella medialla, blogeilla, facebookilla, instagrammilla ym., on ihan erityinen merkitys. Ensinnäkin se tekee tietenkin yhteydenpidon Suomessa asuviin läheisiin ja ystäviin helpommaksi. Kaikkien kanssa ei vain pysty olemaan säännöllisesti puhelinyhteydessä, mutta tätä kautta ihmiset pysyvät vähän kärryillä, missä mennään. Ja sama tietenkin myös toisinpäin.
Mutta toinen hieno juttu on nämä uudet tuttavuudet. Blogien ja facebookin kautta olen tutustunut jo useampaankin norjansuomalaiseen ja saanut tänne vieraitakin. Virtuaalikavereista voi siis tulla ihan oikeitakin kavereita. Meillä norjasuomalaisilla on oma fb-ryhmä, joka on kasvanut muutamasta kymmenestä nyt jo huimaan lähes 800 jäseneen, ja sieltä saa apua lähes kaikkeen. Olen vitsaillut, että ryhmä on nopeampi kuin google, ja sitä se tosiaan on :). Tosi aktiivinen ja kiva ryhmä, jossa on keskusteltu kaikesta taivaan ja maan välillä - painopiste tietenkin tässä Norjassa asumisessa. On hienoa olla yhteydessä toisiin suomalaisiin, joista osa on asunut täällä jo 40 vuotta. Mahtavaa vertaistukea.
Maanantaina luonani vieraili Nina Penni-koiransa kanssa ja kivaa oli. Vein Ninan ja Pennin tuohon lähivuorelleni. Ilma on oli taas (tai edelleen) painava ukkosesta, nousu tuskaisen hikinen, mutta maisemat sitäkin komeammat. Kun itse väkisinkin vähän jo tottuu näihin maisemiin, niin on aina yhtä hienoa viedä uusia ihmisiä tuonne ylös. Varsinkin ensimmäisellä kerralla se herättää melkoista ihastusta ja huokailua: maisemat pysyvät aika lailla piilossa ihan sinne loppumetreille ja hämmästys on sitten melkoinen, kun huomaa, miten korkealla sitä oikeastaan ollaankaan ja minkälainen näköala sieltä aukeaa. Ja onhan siellä uskomattoman kaunista, vaikka omalta osalta se ensimmäisen kerran yllätysefekti onkin jo menetetty. Minulla on hyvät perusteet asua juuri Valdresissa ja viimeistään tuolla ylhäällä jokainen sen ymmärtää :).
Kivaa oli. Ja kun Valdresissa ollaan, ruokana hirvenfilettä lähimetsästä, salaattia omalta kasvimaalta ja puolukkahilloa itse poimituista puolukoista (kuin suoraan matkailumainoksesta :D ). Yöpymispaikka ikivanhassa aitassa, jossa voi aistia historian siipien havinaa, mutta ei kuulemma kummituksia :). Hyvin oli nukuttanut. Toivottavasti näen Ninan täällä toistekin ja tervetuloa muutkin jos täällä päin satutte liikkumaan :).
Tänään elämä on sujunut vähän vähemmän hikisissä ja kiukkuisissa tunnelmissa kuin eilen :). Lämpöasteissa ei hävitty eiliselle yhtään, mutta tukaluudessa hävittiin (vai voitettiin?), ja tänään jaksoi tehdä jopa puutarhahommia. Ja sitten syödä vähän jätskiä ja juoda kylmää kahvia. Kahvi on nimittäin ihan hyvää kylmänäkin, mikäli ei ole muistanut laittaa sitä termariin. Jäätelökippo oli vähän iso, kun pienemmät oli tiskissä. Ihan noin perso en ole jäätelölle :). Kissa numero viisi oli taas uskollisesti omalla paikallaan. Siinä se on aina, mitä nyt yöllä käy vähän reissuillaan.
Silloin kun kesäkuun puolen välin jälkeen istuttelin niitä viimeisiä papuja ja herneitä, niin piilottelin ylimääräisiä siemeniä vähän minne sattuu. Sen seurauksena papuja ja herneitä nousi ympäriinsä, joten perustin uuden penkin ja siirsin taimet tänään sinne. Kylmän rauhallisesti istutin vielä myös kehäkukan siemeniä (siis tänään). Jos talvi tulee syyskuussa, niin eivät ehkä ehdi kukkia, mutta muussa tapauksessa ehtivät vielä hienosti. Jos olenkin välillä vähän kiukkuinen ja valittava, niin pessimisti en koskaan :).
Yhden asian olen oppinut tänä kesänä puutarhanhoidosta. Kun lukee puutarhakirjoja ja -blogeja, niin keväällä iskee helposti paniikki. Siemenet pitäisi saada multaan jo tosi aikaisin. Mutta eihän se niin mene. Monen kasvin kohdalla (vaikkapa papujen), on vain eduksi, että ne istuttaa vähän myöhemmin. Ja niidenkin kasvien kohdalla, jotka voi istuttaa jo aikaisin, voi kylvöä siirtää huoletta myöhäisemmäksi. Ehtivät jos ehtivät, tai sitten eivät. Babyporkkanatkin ovat ihan hyviä. Ystävältäni saamat samettikukan esikasvatetut taimet ja suoraan penkkiin kylvämistäni siemenistä kasvaneet taimet ovat nyt melkein saman kokoisia, vaikka just samettikukista aina sanotaan, että ne pitäisi esikasvattaa. Ei välttämättä tarvitse. On tietenkin hienoa syödä tomaatteja omista puskista jo kesäkuussa, mutta myöhemminkin ehtii. Eli jos puutarhainnostus on syttynyt vähän myöhässä, niin vielä ehtii istuttaa ainakin salaatteja, rucolaa, retiisejä ja jopa pikkuporkkanoita. Ja niitä kehäkukkiakin.
Päivän kruunasi uskomattoman hieno keltainen täysikuu, joka kävi kurkistamassa vuorten välistä, mutta vain hetken. Sitten se taas liukui vuorten suojiin.
Tämä oli oikeastaan aika hieno kesäpäivä ja nyt on hyvä mennä nukkumaan että jaksaa taas huomenna. Loppulauluksi viehättävä norjalainen mansikkalaulu jollain erikoisella murteella laulettuna - niin kuin täällä tapana on :).
On niin kuuma, että se tekee kiukkuiseksi. Päivällä varjossakin +30 ja siihen lisäksi ilmassa roikkuva ukkonen, joka ei sitten kuitenkaan tule. Heittää jonkun ukkoskuuron niskaan, mutta ei puhdista ilmaa yhtään. Päivällä on liian kuuma tehdä mitään ja illalla tulee sitten ötökät. Hyttyset, polttiaiset (ne pirullisimmat) ja muut. Ihan on kuulkaa kuin Pohjois-Suomessa noiden öttiäisten osalta.
Ei saisi valittaa, mutta valitan kumminkin - ainakin vähän. Kaikki ollaan pahalla tuulella ja vetämättömiä: minä, hevoset, kissat ja koirat. Elvira-hevonenkin sekoitti minut tänään paarmaan ja nappasi käsivarresta kiinni, niin että tuli mustelma. Koirat ryntäilivät iltalenkillä hihnansa solmuun yhä uudestaan ja meinasivat vetää minut nurin. Nyt ne tappelevat tuolla häkissään. En tiedä, kuinka monta vaatekertaa olen tänään heittänyt pesukoneeseen. Ei tarvinnut hakea kuin posti, niin vaatteet olivat valmiita pyykkiin.
Mutta jos jotain positiivista, niin kaikki kasvaa niin että suhina käy. Tänään söin ensimmäiset retiisit, vaikka ne just vasta istutin? Lehtikaalia syön suurinpiirtein joka päivä ja olen toistaiseksi voittanut taistelun kaalikoita vastaan - naapurissa koit pistelivät lehtikaalit poskeensa. Salaatit kasvaa silmissä, samoin herneet, porkkanat ja pavut. Viinimarjat kypsyy ja ne pitäisi varmaan poimia nyt viikonloppuna. Tulee vielä supersato tällä menolla :).
Mutta kuuma on. Niin kuuma, että Ivarkin haukottelee ikkunalla. En ole moista nähnyt koskaan - se ei ole todellakaan haukottelevaa sorttia. Mutta kyllä tämä käy voimille. Kissallekin. Nyt ei kannattaisi tehdä muuta kuin istua varjossa ja juoda jääteetä ja kivennäisvettä ja lukea vaikkapa sisustuslehtiä - jotain helppoa ja kevyttä. Tai viettää siestaa ja torkkua riippumatossa.
Joskus talvella vannoin, että kesällä en sitten valita, mutta valitan nyt kumminkin vähän. Kyllä se kuulkaa pitää olla kohtuus kaikessa - helteessäkin.
Tässä teille vähän maisemakuvia. On tullut tuolla ravattua tänään enemmänkin, vaikka piti tulla rauhallinen sunnuntai. En malttanut olla napsimatta kuvia juostessani, koska tämä laakso on kauneimmillaan tällaisina sateisina päivinä, kun pilvet roikkuvat alhaalla.
Aamulla heräsin sateen ropinaan ja ajattelin tyytyväisenä, että nyt voi olla sisällä ja saattaa loppuun siivouksen (sen suursiivouksen), jonka aloitin silloin joskus. Viime viikolla? Imuri on edelleen keskellä lattiaa…
Tuon ison puolen kesävieraat lähtivät sateisesta säästä huolimatta retkelle (norjalaisia kun ovat) ja ottivat koirat mukaansa. He palasivat tosin melko pian, kun toinen koirista, Zalo, oli karannut. Tai ensin karkasi oikeastaan naapurin sonni - jo kuukausi sitten. Tänään hirvikoiramme Zalo sitten onnistui sen löytämään ja lähti sonnijahtiin hihna perässään. Tuosta joesta ne uivat sitten useamman kerran peräkanaa edestakaisin yli. Etsijät olivat aina väärällä puolella, koska kiertotie lähimmän sillan kautta on kymmenen kilometriä. Uimalla niitä ei kannattanut yrittää tavoittaa.
Itse odottelin kotona, jos karkulainen tulisi takaisin. Juoksin tuolla hiestä märkänä edestakaisin (ilman suhteellinen kosteus oli varmasti 100) koiraa huutelemassa. Luulin jo löytäneeni sen, mutta se olikin englantilainen perhokalastaja. Kysyin herralta, onko hän nähnyt uivaa sonnia ja sen perässä uivaa sudennäköistä koiraa. Ei ollut nähnyt. Ilme oli vähän hämmentynyt.
Lopulta tuli puhelu joen toiselta puolelta, että valtatie E16:lla juoksee nautaeläin. Koirasta ei ollut havaintoa. Pian kuitenkin tuli uusi puhelu ja koira oli naapurissa. Oli uinut takaisin. Viimeksi kun se karkasi, se löytyi lastentarhan kevätretkeltä syömässä makkaraa. Nyt se oli naapurissa kahvilla.
Sonnin kohtalosta ei ole tietoa. Sillä saattoi olla ikävä loppu. On kuulemma aika ilkeän sorttinen ja sen saaminen vapaaehtoisesti ja elävänä tälle puolelle jokea on kuulemma melkoisen haastavaa. Toivotaan kuitenkin, että se on viisastunut, ja palaa kiltisti kotiin.
Muutama tunti siinä hurahti. Ei sitä enää jaksanut siivota, mutta ehkä huomenna? Huomiseksikin on luvattu sadetta ja ehkä jopa ukkosta. Tuolla se on roikkunut ilmassa koko päivän jo tänäänkin.
Tehokas päivä. Perusimurointi vaihtui suursiivoukseksi. Ukkonen kolkutteli vuorten takana, mutta ei tullut laaksoomme asti. Päivä ei kuitenkaan ollut ihan paras mahdollinen fyysisiä ponnisteluja ajatellen - hikeä pukkasi.
Hevosilta vuoltiin kaviot kesäkuntoon ja siirrettiin ne laitumelle numero kaksi. Tepastelevat siellä paljasjaloin - kesä kun on. Monipuolista syötävää riittää, mutta eniten hämmästystä aiheutti uusi naapuri. Mäelle oli muuttanut ketturouva perheineen. Siellä pienet punaturkit sinkoilivat kun pääsin ne yllättämään. Oviaukko melkein keskellä polkua.
Siellä nyt harjoitellaan yhteiseloa ja tanssitaan foxtrottia. Viisi hevosta ja noin viisi kettua :). Odotan jännityksellä, minkälaisia ystävyyssuhteita siellä solmitaan...
Olen käynyt jo kaksi kertaa tarkistamassa, että kaikki on hyvin. Tunnen suoranaista eroahdistusta, kun hevoset eivät olekaan tuossa ihan ikkunan takana. Ei ne kovin kaukana ole - ajoittain pystyn näkemään ne ikkunastani, mutta aika kaukana kuitenkin. No, noin kolmen viikon kuluttua vaihdetaan taas lähemmäksi kotia.
